Voi maatamme! – ja raadollisia
tovereita
Kirjoittaja on lakimies, valtiotieteen maisteri ja työmarkkinatutkija
Viime kesänä yllättäen edesmennyt kauppatieteen tohtori Heikki Urmas sai kokea
kaikessa ankaruudessaan, mitä on Suomen henkinen ilmapiiri, josta mm.
pääministeri Jyrki Katainen ja arkkipiispa Kari Mäkinen kävivät keskustelua
joulun alla. Urmaksen viimeisten kirjojen taustaa vasten heidän keskustelunsa
oli kuitenkin kovin kevyttä hyttysen
hyrinää.
Vajaa vuosi ennen hänen kuolemaansa
ilmestynyt Voi maatamme! käsittää
kolme asiakokonaisuutta. Ensimmäinen sisältää hänen edellisen kirjansa Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät
jatkokäsittelyä, toinen osa muodostuu lyhyestä elämäkerrasta, ja kolmas aihe on
euron kohtalo.
Kun lentäjän työvuorojen väliin jäi pitkiä
luppoaikoja, Urmas aloitti opiskelun Kauppakorkeakoulussa. Jatkaessaan
opintojaan 1970-luvulla väitöskirjalla työrauhajärjestelmästämme ja sen osana
tulopolitiikasta Urmas ei varmasti tiennyt, miten suureen tabuun hän törmäsi ja
kuinka suurille varpaille astui.
Kahtiajakautuneena ollut vasemmistolainen ay-liike oli
muutamaa vuotta aiemmin yhdistynyt, niin että nimilyhenteenä säilyi perinteinen
SAK. Tämä toi voimantunnetta, ja 1968 solmittu ensimmäinen keskitetty
tulopoliittinen sopimus, Liinamaa I, avasi väylän sen käyttöön, kun samaan
aikaan hallituspoliittisesta paitsiosta vapautunut SDP kytki oman
vallankäyttönsä tiiviisti SAK:n kylkeen. Yhdessä ne muodostivat demarien
rautanyrkin.
Tästä muodostui koko Urmaksen loppuelämää ja uravalintaa
varjostanut painajainen, jonka airuena Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto
uhkasi tulla väitöstilaisuuteen kertomaan, että väittelijä valehtelee. Urmas
kertoi Keijo Liinamaan haastatteluun ja muistiinpanoihin nojautuen, että
Koivisto oli vastustanut hänen johdollaan solmittua sopimusta mutta oli
myöhemmin pyrkinyt ottamaan kunnian sen syntymisestä.
Väitöstilaisuuteen Koivisto ei kuitenkaan ilmaantunut,
vaikka Urmas oli toivottanut hänet tervetulleeksi. Kirjassaan Väärää politiikkaa hän kuitenkin kritisoi
Urmasta sivukaupalla siitä, että tämä ei kuullut häntä väitöskirjaa tehdessään.
Urmas sanoo pyytäneensä Koivistolta haastattelua kaksi kertaa mutta saaneensa
molemmilla kerroilla sihteerin välityksellä kielteisen vastauksen.
Urmas kertoi v.2010 ilmestyneessä ”Raadollisissa tovereissa”, että
Koivisto ja Kalevi Sorsa olivat pyrkineet puolueensa täydelliseen hegemoniaan
Suomessa KGB:n ja Kremlin tuella. Lopullisena tavoitteena oli sosialistinen
Suomi.
Asia ei sinänsä ollut uusi, sillä saman
projektin ainekset olivat löydettävissä yhdistämällä Juhani Suomen kirjassa Kohti sinipunaa ja Alpo Rusin kirjassa Vasemmalta ohi olevat tiedot, joita
täydentävät myös Jukka Seppisen kirjojen tiedot.
Urmaksen lähteinä olivat Liinamaan
tietojen lisäksi STK:n entisen toimitusjohtajan ja silloisen Suomen Pankin
johtajan Päiviö Hetemäen sekä entisen SAJ:n johtomiesten Jaakko Rantasen ja
Olavi Järvelän antamat tiedot. Lisäksi käytössä olivat mm. kaikkien mainittujen
järjestöjen arkistot.
Väitöskirjan tarkastajat, professorit
Osmo A.Wiio ja Oiva Laaksonen, antoivat siitä arvosanan laudatur, joka oli
Helsingin kauppakorkeakoulun paras väitöskirja-arvosana siihen mennessä. Mutta
sen jälkeen Suomen henkisen ilmapiirin raadollisuus tuli vastaan kaikessa
karuudessaan. Korkeakoulun kanslerin Klaus Wariksen painostuksesta arvosanaa
alennettiin. Urmas olettaa, että hän oli luvannut sen Koivistolle.
Sen jälkeen alkoi tulla ”lukuisia
roskapostisarjaan kuuluvia kirjeitä”. ”Näytti siltä, että
solvaamiseeni oli valjastettu SDP:n hovikynäilijät Arvo Salosta lähtien”.
Motiiviksi Urmas oletti sen, että SDP halusi tehdä Koivistosta
”talousneron”.
Alkoi tulla myös tappouhkauksia, joiden
lähdettä Urmas ei mainitse, mutta eräs niistä oli niin vakava, että Hetemäki
neuvoi häntä ehdottomasti luopumaan uudesta kirjasta, jonka tarkoitus oli
hankkia pätevyyttä apulaisprofessuuria ja professuuria varten. Tämän Hetemäki
oletti johtuvan siitä, että KGB pelkäsi hänen kertovan uudessa kirjassaan
Kalevi Sorsan ”harrastuksista”, jotka eivät kestä päivänvaloa.
Dosentiksi nimitykseenkin ilmaantui
yllättäviä mutkia, ja vaikka tutkijanuralla oli tarjolla väyliä USA:ta myöten,
Urmas päätti keskittyä jatkamaan lentäjän uraansa, joka sekin oli varsin komea,
Atlantin ylityksiä enemmän kuin kellään muulla.
Viimeisessä tapaamisessa Hetemäki oli
evästänyt häntä: ”Toivottavasti huolehdit siitä, että totuus tulee
aikanaan esiin valheellisen kuoren alta.”
Kesti kuitenkin yli kolme vuosikymmentä,
kunnes Urmas sai puhelinviestin, että nyt olisi aika kertoa totuus. Sitä ennen
hän oli eläkkeelle siirtymisensä jälkeen saanut kutsun Kauppakorkeakoulun
Mikkelin pienyrityskeskuksen johtamiskoulutusohjelman johtajaksi, minkä hän
kirjassaan nimeää ura II:ksi.
Kun ”raadolliset toverit”
olivat onnistuneet vaientamaan ensimmäisen puuhistaan kertovan kirjan, Urmas
päätti kirjoittaa uuden kirjan, jossa toisi esiin sellaisia asioita, jotka hän
oli jättänyt kertomatta edellisessä kirjassaan.
Lisäsyvyyttä tulee mm. suomettumiseen ja
Koiviston osuuteen siinä. Eräs esimerkki on kertomus Kjeld Möllerin
väitöskirjan kohtalosta. Se käsitteli 1990-luvun laman syitä ja ”todisti
Koiviston olleen kaikkien niiden keskeisten virheellisten päätösten
taustavaikuttajana, jotka sitten johtivat 40.000 yritystä kaataneeseen lamaan,
synnyttivät 640 000 työtöntä ja veivät Suomen lähes konkurssiin”.
Luettelosta puuttuvat tuhannet
itsemurhaan ajautuneet yrittäjät ja muut kansalaiset.
Kaksi alan professoria oli jo hyväksynyt
väitöskirjan, mutta Kauppakorkeakoulun johto hyllytti sen, ”koska se
käsitteli poliittisesti arkaluontoisia asioita ja oli kriittinen Koivistoa kohtaan”.
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden
professorin Jukka Kekkosen 60-vuotisjuhltaseminaarissa viime syksynä
emeritusprofessori Antero Jyränki moitiskeli suomalaisia siitä, että oli
kestänyt niin kauan, ennenkuin alettiin tutkia, mitä vuoden 1918 aikana
tapahtui oikeudellisesti.
Kysyin, olisiko jo aika tutkia, mitä
lamassa ja sen jälkeen tapahtui oikeudellisesti. Jyränki vastasi, että hän ei
voi sanoa muuta kuin, että Suomessa on tapana vältellä vaikeita aiheita.
Sama pätee myös keskitettyyn tulopolitiikkaan.
Urmas kertoo, että hän kirjoitti 1978 tulopolitiikkaa arvostelevan artikkelin,
jossa hän viittasi englantilaisten tutkijoiden muutaman vuoden takaisiin
tutkimustuloksiin. Niiden mukaan ”jatkuva tulopolitiikka yksipuolistaa
elinkeinoelämän rakenteita, lisää inflaatiota ja kasvattaa kohtuuttomasti
ay-liikkeen valtaa”. Siitä hän sai vastaansa ”koko
tupopapiston”.
Sen jälkeen olemme saaneet tästä
runsaasti vakuuttavaa näyttöä, mutta kuten Urmas toteaa: ”Yksikään
suomalainen tutkija ei ole uskaltanut puuttua tupo-politiikan kielteisiin
seuraamuksiin”.
Urmaksella oli hyvät yhteydet sekä
amerikkalaisiin lentäjä- että tutkijakollegoihinsa, joiden ansiosta hänellä oli
suomalaisia laajempi perspektiivi myös EU:hun ja euroon. Hän sanoo, että
suomalaisen median perusteella ei asiasta saa lainkaan todenmukaista kuvaa.
Yhteyksiensä kautta Urmas sai käsiinsä
Los Angeles Timesin laajan artikkelin, jossa kerrottiin noin 20
”raharuhtinaan” kokouksesta Wall Streetillä pian sen jälkeen, kun
päätös euron perustamisesta oli tehty. He pohtivat, miten dollarin
kilpailijaksi tuleva euro voitaisiin tuhota. Se veisi aikaa yli kymmenen vuotta
ja takaisi jättimäiset voitot niille, jotka olisivat varautuneet hyvin
finanssimarkkinoiden sekasortoon.
Urmas kysyy, olivatko Goldman Sachsin
kohtalokkaat sijoituspaketit osa tätä suunnitelmaa.
Urmaksen viimeisin kirja käsittää koko talouspolitiikan
kentän ja hakee ratkaisuja sekä talouskriisiin yleensä, erityisesti
verotukseen, että euro-kriisiin. Sixten Korkmania hän pitää esteellisenä
puhumaan euron valuvioista, koska hän oli mukana luomassa sitä. Hän ihmettelee
erityisesti Korkmanin tv-haastattelussa lausumaa, että euron mahdollista
hajoamista ei neuvottelujen missään vaiheessa otettu huomioon. Lentäjänä hän
oli tottunut siihen, että aina piti olla varakenttä ikävien yllätysten varalle.
Urmaksen teksti on tutkijalle
poikkeuksellisen selkokielistä, suorastaan räväkkää, mikä on osaltaan antanut
aiheen hänen vaientamiselleen Suomen ”subhärmäläisessä” henkisessä
ilmastossa. Hän puhuu kiertelemättä asioista, jotka monet tuntevat, mutta eivät
uskalla lausua ääneen. Toisaalta hän puhuu asioista, joista vain ani harvoilla,
jos kellään on mitään tietoa, jolloin ne taas tuntuvat uskomattomilta.
Urmas oli ottanut hyvin raskaasti Savon
Sanomien jutun, jossa Jukka Tarkka oli pitänyt häntä valehtelijana väittäen,
ettei hän ollut lainkaan keskustellut Hetemäen ja Liinamaan kanssa.
Kirjamessuilla tapasin EVAn ja Otavan
johtajana tuntemani Tarkan ja kysyin, millä perusteilla hän pitää Urmasta
valehtelijana. Kehotin häntä myös tulemaan kirjan esittelytilaisuuksiin
kertomaan, että Urmas valehtelee.
Tarkka sanoi, ettei hän ollut väittänyt
Urmasta valehtelijaksi, vaan oli kertonut toimittajalle, että hän ei ole nähnyt
näistä dokumentteja. Tavanomaiseen tapaan hän pani kärjistyksen toimittajan
piikkiin.
Tarkka ei tiettävästi ole ilmaantunut
tilaisuuksiin, eikä hän varmaankaan ole nähnyt dokumentteja. Liinamaa piti
Urmakselle luovuttamansa muistiinpanot muuten tiukasti takanaan, ja Kekkonen
puolestaan sanoi Liinamaalle, että syy yllättävään hallituksen vaihtoon ennen
ETY-kokousta oli niin arkaluontoinen, ettei hän uskaltanut kirjata sitä edes
päiväkirjaansa.
Kekkonen oli saanut tietoonsa USA:n
kannan, että se ei osallistu kokoukseen, jos Sorsa on pääministerinä. Se piti
häntä KGB:n miehenä. Siksi hänen tilalleen pääministeriksi tuli Liinamaa, josta
Kekkonen Urmaksen mukaan suunnitteli myös seuraajaansa. Samaa Seppo Keränen
ounastelee vaietussa väitöskirjassaan.
Hurjimpien asioiden osastoon kuuluvat mm.
Väinö Leskisen ja Keijo Liinamaan kuolemaan liittyvät olettamukset. Turha
niistä on näyttöä odottaakaan, ainakaan vielä, mutta jo Liinamaan Urmakselle
kertomat tapahtumat ovat veret seisauttavia.
Urmas kertoi Liinamaalle saamistaan
uhkauspuheluista, joista viimeisessä hänet oli uhattu hiljentää lopullisesti,
tehosteena toteamus, että niin oli tehty häntä ”huomattavasti
merkittävämmillekin henkilöille”. Hän ei ollut uskaltanut kertoa niistä
julkisuuteen, koska pelkäsi sen vaarantavan hänen lentäjän uransa.
Tällöin Liinamaa kertoi itsekin saaneensa
uhkauksia, joita olivat esittäneet hänen sosialidemokraattiset toverinsa. Nämä
olivat sanoneet, että mikäli hän ei muuttaisi poliittista asennettaan
lähemmäksi puolueen virallista linjaa, ”häntä odottaisi Väinö Leskisen
kohtalo”.
Liinamaata huolestutti myös liikkeelle
päästetty huhu, jonka mukaan hän sairastaisi perinnöllistä sydänvikaa. Hän
sanoi kertoneensa asiasta Hetemäelle, jonka elinkaari vakavan sairauden vuoksi
lähestyi loppuaan, mutta Urmas toivottavasti pystyy kertomaan jälkipolville,
”jos jotakin vakavaa sattuisi”.
Noin vuoden kuluttua tämän jälkeen
hyväkuntoinen Keijo Liinamaa kuoli sairauskohtaukseen lenkkipolulla
51-vuotiaana.
Väinö Leskinen oli kuollut
sairauskohtaukseen ollessaan hiihtelemässä meren jäällä Lauttasaaren edustalla.
Kun on nähnyt, miten puskeminen päin
torjunnan kivimuuria voi murtaa paljon Urmasta nuoremmankin miehen, omien
yrittäjäasiakkaitteni terveyden ja elämänkin, jää pakostakin miettimään, mikä osuus
Heikki Urmaksen elämän yllättävään päättymiseen oli sillä vuosikymmenien
sorrolla ja valtamedian vaientamisella, jonka hän oli joutunut kokemaan,
Hän oli joutunut luopumaan lupaavasta
tutkijan urasta ja kantamaan kauan sisällään todella raskaiden valtakunnan
salaisuuksien taakkaa. Kun hän sitten uskoi tekevänsä palveluksen isänmaalle
kertomalla totuuden, sama vaientaminen jatkui. Ehkä voi puhua sananmukaisesti
kuoliaaksi vaikenemisesta.
Jo ”Raadollisissa” Urmas
ennakoi, että ”Suomen Pravda antaa jälleen tuomionsa” hänen
kirjalleen: ”Ei yhteiskunnassa saa puhua asioista, jotka paljastavat
valtaapitävien väärinpeluuta.”
Mutta Hesari valitsi varmemman keinon. Se
ei maininnut hänen kirjoistaan sanaakaan. Jorma Ojaharju sanoo muistelmissaan,
että ”kirja, jota Helsingin Sanomat ei ole esitellyt, ei ole
olemassa”.
Kauko Parkkinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti